Paljasjalkainen pedagogiikka

Tämä essee on kirjoitettu yliopistopedagogisen kurssin yhteydessä joka järjestettiin Aalto-yliopiston Taiteen ja suunnittelun korkeakoulussa lukuvuosina 2012 - 2015. Essee on vuodelta 2014

Tutustuin Makarenkon tuotantoon etäisellä -70 –luvulla. Kuten kaikkia lempikirjojani, olen niitäkin lukenut tämän tästä uudelleen. Viime talvena kuitenkin juolahti mieleeni ryhtyä tutkimaan onko ja millä tavalla Makarenkon ajattelu vaikuttanut omiin pedagogisiin periaatteisiini ja valintoihini. Tämä artikkeli on tuon tutkimuksen tulosta.

Keskityn Anton Makarenkon trilogiaan Paljasjalkaiset isännät I - III, alkuperäiseltä nimeltään “Pedagoginen runoelma” joka on vuosilta 1925 - 1935. Makarenkon teoksista tämä lienee tunnetuin, ja minullekin läheisin. Se kertoo tarinan “irtolaislapsille” tarkoitetun siirtolan synnystä ja vaiheista, jossa Makarenko itse näyttelee toista pääosaa siirtolan johtajana ja tekijänä - toisessa pääosassa itse siirtolalaiset, “paljasjalkaiset isännät”, joiden rooli siirtolan luomisessa on myös Makarenkon itsensä mielestä perustava. Teos on toki tullut kommunististen kasvatusihanteiden lähteeksi, ja sieltä on sanoisiko irrotettuna todellisesta yhteydestään löydetty sellaisia asioita kuin kuri, univormut, sotilaallisuus, työnteon ihanne, puolueen ja neuvostovallan elimien ihannointi.

Sanon irrotettuna yhteyksistään siksi, että nimenomaan Paljasjalkaiset isännät kertoo karun tarinan sekavista ja sotkuisista oloista ja ihmiskohtaloista - ei todellakaan mitään kiillotettua “sosialistisen realismin” teatteria. Usko vallankumoukseen ja sen ihanteisiin elää vahvasti vastarinnassa vanhojen uskomusten ja etuoikeuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien kanssa. Se ei ole mitään demagogiaa - kyse on todellakin “taistelevasta pedagogiikasta”, kuten Makarenko sitä luonnehtii. Kaikki on luotava, tyhjästä ja vastoin totuttuja tapoja, vastoin isäntämiesten ahneita aikeita, orastavan neuvostovallan älyttömiä byrokraatteja, ah niin hyvää tarkoittavien pedagogien ja kasvatusviranomaisten todellisuudelle vieraita ideologioita. On luotava siirtola, kirjaimellisesti rakennettava se, luotava se millä lapset ruokitaan; luotava tavat ja menetelmät ja pedagogiikka siinä sivussa. Eikä Makarenko ole todellakaan luomassa omaa uraansa, täyttämässä ylhäältä ja ulkoapäin annettuja tavoitteita, eikä kasvattamassa kuuliaisia kansalaisia. Hän haluaa luoda uuden ihmisen, vallankumouksellisen, sellaisen joka rakentaa uudenlaisen maailman ja ottaa siitä vastuun, itse, itsenäisesti.

Trilogia alkaa siitä että kansanvalistusosaston päällikkö iskee Makarenkon käsiin vanhan, hylätyn ja puhtaaksi ryöstetyn alaikäisten rikollisten siirtolan keskeltä metsää, entisen upseerin ja kolmekymmenvuotiaan hevosrähjän, kaksi pedagogia. Tänne alkajaisiksi sijoitetaan puolisen tusinaa nuorta kriminaalia, jotka ovat tehneet ryöstöjä - kaksi kuuluneet joukkioihin joiden aikuiset jäsenet on teloitettu murhista. Läheisellä valtatiellä liikkuu maantierosvoja… kasvatit käyvät siirtolassa vain nukkumassa eivätkä ole kiinnostuneita töihin ryhtymisestä… viikon kuluttua yksi kasvateista haetaan pidätettynä ryöstömurhasta. Tehtävänä on “sosiaalinen kasvatus”, “muokata uusi ihminen uudella tavalla”. Ja hankkia jostain puita joilla lämmittää rakennukset, ja ruokaa jolla ruokkia asukkaat . Makarenko tekee itse raskaimmat työt entisen upseerin avustamana, ja lukee enemmän kasvatustieteellistä kirjallisuutta kuin koskaan ennen - tai jälkeen - elämässään.

Lopulta Makarenkon pinna palaa, ja hän iskee työhön kehotukseen epäkohteliaasti vastannutta Zadorovia kerran, toisen, kolmasti. Pojat säikähtävät. Makarenko häpeää syvästi. Mutta kas, tässä onkin käännekohta, tai kaiken alku: kasvatit ja kasvattajat lähtevät yhdessä puita kaatamaan, käärivät yhdessä hämmentyneinä mahorkkasätkiä, ja aterioivat illalla leikkiä laskien. Seuraavana aamuna Makarenko latelee säännöt: siisteydestä huolehditaan, töitä tehdään, kaupunkiin lähdetään vain luvan kanssa. Koulua on ehdottomasti käytävä. Kuri on oltava, tai voitte lähteä mihin haluatte. Zadorov lyö kättä päälle, ja vastusteltuaan toisetkin. Pojat itse asiassa alkavat kunnioittaa Makarenkoa.

Makarenko pohtii asiaa toisen kasvattajan kysyessä. Kyse ei ole johtajan kaipuusta/ orjuuden kaipuusta, vahvan johtajan ihailusta. Makarenkon mukaan pojat ovat ymmärtäneet että sen sijaan että Makarenko olisi heittänyt heidät ulos eli hakenut ulkopuolisen viranomaisen apua ja vetäytynyt establishmentin taakse suojaan, hän on päinvastoin tehnyt jotain josta voisi itse joutua vaikeuksiin, inhimillisesti ymmärrettävästä syystä, suuttumuksen vuoksi. Makarenkon mielestä oleellista on että kasvatettavat ovat nähneet että kasvattaja on ihminen, ja ihminen joka konkreetisti panee itsensä peliin heidän vuokseen.

Tässä on kuitenkin kulmakivi kaikelle myöhemmälle, siinä mielessä että Makarenko voittaa tässä poikien perustavan luottamuksen, ja ymmärryksen keskinäisestä kunnioituksesta. Tästä eteenpäin “siirtolan” rakentaminen, niin aineellisesti kuin henkisesti, ei ole mikään viranomaismääräys, vaan rakentajien yhteinen tavoite ja tehtävä.

Pelkästään tarinana trilogia on kiehtova. Se näyttää suuren ja mahtavan Neuvostoliiton repaleisen alun, ajan jolloin todellakin lyötiin alas vanhaa ja rakennettiin jotain täysin uutta, jolloin ei vielä ollut kyseenalaistamattomia totuuksia, jolloin kaikki oli avointa, hämmentävää, vaikeaa, mahdollista. Taustalla häämöttää tsaarinajan Venäjä, isäntien mielivalta, talonpoikain orjuus, kirkon ummehtunut valta ihmisiin - maailmansota, vallankumous, kapinat ja vastavallankumoukset. Irtolaislapset ja nuoret rikolliset ovat kasvaneet levottomissa oloissa, jääneet heitteille, selviytyneet miten kuten. Makarenko vierittää eteemme kohtaloita ja persoonallisuuksia, monisärmäisiä, eläviä, mieleenpainuvia.

Ja tarina itse siirtolan rakentamisesta sitten! Alku on uskomatonta köyhyyttä, ja kasvattajat ovat yhtä nälkäisiä ja köyhiä kuin kasvatettavat. Kaikesta on pulaa - huoneista, vaatteista, välineistä, ruoasta, työkaluista, kaikesta. ”Isännät” ovat kirjaimellisesti paljasjalkaisia. Sitten siirtolaiset ja kasvattajat valtaavat lähellä olevan hylätyn kartanon, tekevät valtavan työn sen kunnostamiseksi, hankkivat sikoja, kanoja, pari hevosta - kyntävät maan ja korjaavat viljaa. Kuin huomaamattaan synnyttävät mallikelpoisen maatilan. Samalla kehittyvät siirtolan ainutlaatuiset ja omintakeiset toimintamallit: jako osastoihin jotka ovat yhdessä salissa asuvien siirtolaisten kollektiiveja, ja komennuskuntiin jotka taas ovat työtehtäviä varten olemassa olevia kollektiiveja. Toimeenpanevana valtaa käyttää osastojen komentajain neuvosto, ylimpänä kaikessa siirtolan yleiskokous. Kaikkialla perustana ei mikään ideologinen puhe kommunismista, vaan käytäntöön viety näkemys siitä että siirtolaiset, lapset ovat itse isäntiä, niin vastuussa kuin vallassa. Ja juuri kun siirtola on saatu toimimaan mallikelpoisesti, syöksytään yhteisillä päätöksillä uusiin haasteisiin, jätetään mallitila kommuuniksi ja vallataan lopulta uskomattomassa rappion tilassa oleva kolme kertaa niin suuri siirtola Kurjaz (suomentajan huumoria?) lasten suunnittelemalla ja toteuttamalla rynnäköllä, vaikka monet povasivat täydellistä tuhoa. Ja kaikkea tätä reunustaa Makarenkon kamppailu erilaisten neuvostovallan viranomaisten kanssa.

Lukemalla teokset uudelleen löysin vaivatta monta kohtaa jossa olen saanut oivalluksen, ja jonne voin jäljittää pedagogisia periaatteitani ja valintojani. Mutta nyt kun ryhdyn niitä kirjaamaan ja purkamaan, tuleekin mieleen ensimmäisenä se oivallus, että tätä nimenomaan ei kannata tehdä niin että irrottaa nuo periaatteet ja oivallukset ja valinnat yhteyksistään - tilanteet joissa ne syntyvät ovat osa niitä. Eli kuten Paolo Virno toteaa lyhyessä esseessään Wit and Innovation (http://eipcp.net/transversal/0207/virno/en): säännön jokainen sovellus sisältää poikkeustilan/ poikkeustapauksen sirpaleen. Ei siis ole olemassa sääntöä jota voisi vain soveltaa - sovellus on osa sääntöä itseään, osa säännön sirpalemaisuutta ja luovuutta. Makarenkon löytämät oivallukset ja säännöt ovat olemassa vain elimellisessä suhteessa tilanteeseen jossa niitä sovelletaan - jossa niistä poiketaan. Kuten Makarenko itse toteaa: ”Tärkeimpänä tuloksena lukemisesta sain lujan ja jostakin syystä perustellun varmuuden, ettei käytettävissäni ollut minkäänlaista tiedettä eikä minkäänlaista teoriaa ja että teoria oli kehitettävä silmieni edessä tapahtuvien reaalisten ilmiöiden summasta. Aluksi en edes järjellisesti ymmärtänyt, vaan yksinkertaisesti näin, että minä en tarvitse kirjalliseen muotoon puettuja kaavoja, joita en kuitenkaan olisi voinut sovelluttaa työhöni, vaan kiireistä analyysiä ja viivyttelemätöntä toimintaa.” (Makarenko I, 23)

Päällimmäisin Makarenkolta saamani oivallus siis on että ei ole mitään ikuisia ja lopullisia pedagogisia periaatteita tai valintoja. Ei ole syytä tuijottaa univormuihin ja komentajiin ja päivystäjiin (tai erilaisiin pedagogisiin nimilappuihin), vaan nähdä tilanteet mihin niitä tarvittiin, missä tilanteessa ne kasvatuksellisina välineinä syntyivät. Pedagogisena periaatteena tämä tarkoittaa myös että konkreettinen tilanne ja sen ehdot on aina otettava huomioon. Totta kai ihmisellä, opettajalla, on ihanteita ja periaatteita; mutta niitä ei voi sokeasti ja yksisuuntaisesti noudattaa. Tässä lienee kyse siitä minkä olemme kollegoiden kanssa toisessa yhteydessä Aalto-yliopiston Taiteen laitoksen Porin yksikkömme pedagogista antia ("PoPedaa") pohtiessamme muotoilleet opetuksen paikkasidonnaisuutena, tietoisuutena sen kontekstista, kykynä nähdä kulloisetkin resurssit ja rajat ja ottaa ne huomioon, reagoida niihin – joskus vaikka uhmaamalla niitä, mutta tietoisena niiden olemassaolosta. (Euro ja Rajanti)

Perustavin pedagoginen periaatteeni johon Makarenko on vaikuttanut, on ilman muuta näkemys siitä että kasvatuksessa kasvatettava on itsenäinen ja aktiivinen tekijä, ei jonkun toisen toiminnan kohde. Kuten Makarenko antaa Zorka Volkovin valistaa kurjazilaista joka valittaa ettei ole saanut saippuaa ja kysyy kuka siirtolassa oikein on isäntänä, Makarenkoko?: ”Kenen pitäisi sitä antaa sinulle? Sinä olet täällä isäntä. Sinun on itsesi hoidettava asiat. … Voi teitä hölmöjä! Anton Semjonovitsiin me luotamme, hän on oma mies ja me työskentelemme yhdessä. Mutta tuo hölmö roikalehan kysyi teiltä. Älköön olko huolissaan, opetamme hänenkaltaisensakin hölmön, muuten hän rupeaa vain istumaan paikalleen ja vilkuilemaan ympärilleen: missähän minun isäntäni on?” (Makarenko III, 159)

Perustava pedagoginen periaate minulle siis on että opiskelija oppii itse, minä en voi sitä hänen puolestaan tehdä. Näkemykseni on opetusurani alusta lähtien ollut että ”ajattelua ei voi opettaa” – ”opettaa” joku ajattelemaan itse on absoluuttinen käsitteellinen ristiriita. Oppiminen on opiskelijan tehtävä, minun tehtäväni on antaa siihen välineitä, vihjeitä, tilaisuuksia. Olennaista on opiskelijan oma panos, oma työ, joka on saatava käyntiin. Tässä kaikuu Porin yksikön pedagogisia kokemuksia varten muotoiltu näkemys ”intellektuaalisesta demokratiasta”, perustavaksi koettu opettajan ja opiskelijoiden välinen tasa-arvo. Ajatus siitä että kummatkin ovat tilanteessa yhteisen tehtävän edessä, oppimassa. Ja että tasa-arvo kuten halu oppia perustuu jaettuun intohimoon opiskeltavaa aihetta kohtaan. (Euro ja Rajanti)

Perustavan tasa-arvon toinen puoli on Makarenkon kuvaama kasvattien luottamus, jonka syntyy siitä kun he näkevät miten Makarenko panee itsensä peliin, on ”oma mies” jonka kanssa ”työskennellään yhdessä”. Yliopistollisen opetuksen eli mahdottoman ajattelemaan opettamisen puitteissa olen määritellyt sen itselleni niin, että koska on määritelmän mukaan mahdotonta opettaa ihmisiä ajattelemaan itse, voin vain antaa heille esimerkin siitä miten itse ajatellaan, eli näyttää miten minä ajattelen. Olla esimerkki, panna siis itseni peliin. Yritän aina tehdä näkyväksi sen että ajattelen, että tulkitsen – enkä peittää jos en tiedä jotain, tai jos joku asia on minulle vaikea, käsittämätön.

Toinen perustava periaate missä voin Makarenkon vaikutuksen nähdä, on näkemys siitä että kasvatus vaatii ”pedagogista tekniikkaa”, teknistä kokemusta, ”puristimia” joilla haluttuja muotoja tuotetaan, ”attributiikkaa”, ”tyyliä”. Eli kun on tiedossa mihin opetuksella pyritään, on analysoitava ja mietittävä millaisia käytännöllisiä toiminnallisia muotoja tavoitteiden saavuttamiseksi vaaditaan. Tämän suhteen Makarenko kirjaa myös katkerimmat taistelunsa aikansa kasvatusviranomaisten ja teoreetikkojen kanssa, joiden mielestä lapsen puhdasta luontoa ei saanut häiritä, joiden mielestä ei saanut olla ”tiedostettua kuria” vaan vain ”itsekuria”, kuria joka nousee ”puhtaasta tiedostamisesta, alastomasta intellektuaalisesta vakaumuksesta, sielun höyryistä, ihanteista”, kuten Makarenko sen myrkyllisesti muotoilee. Hän yrittää todistella miten ”aloitteellisuus herää silloin, kun on olemassa tehtävä, vastuu sen suorittamisesta, vastuu ajan kulumisesta hukkaan ja kun on yhteisön vaatimus. Te ette kuitenkaan ymmärrä minua ja tolkutatte jälleen jostakin huuhdotusta, työstä irrotetusta aloitteellisuudesta. Teidän mielestänne aloitteellisuuden heräämiseen riittää tuijottaminen omaan napaan…” (Makarenko III, 194 – 199 ja 296 – 297)

PoPedan puitteissa muotoilimme tämän opetuksen materiaalisuutena – ja opetuksen paikkasidonnaisuus heijastaa samaa ajatusta. (Euro ja Rajanti) Minulle nämä ajatukset eivät alunperin ole tulleet esteettisinä oivalluksina tai taiteellisen työskentelyn menetelmien innoittamana, vaan nousseet siitä miten Makarenko analysoi sitä pedagogiikkaa jonka hän kehitti ” silmieni edessä tapahtuvien reaalisten ilmiöiden summasta”. Paljasjalkaiset isännät eli Pedagoginen runoelma kertoo kouriintuntuvasti miten syntyivät kollektiivisen kasvatuksen elementit ja välineet, ja että ne aina syntyivät konkreeteista käytännöistä, välttämättömyyksistä – eivät edes yhdessä sovituista ihanteista. On saatava ruokaa, makuuhuoneissa on voitava nukkua, siisteys on välttämätöntä eikä palveluskuntaa ole. Opetuksella on sisältö mutta sillä on oltava myös muoto, ja sellainen muoto joka tukee opetuksen sisällöllisiä tavoitteita. Jos halutaan saada ihmiset ajattelemaan itse, on opetuksen pakotettava ihmiset ajattelemaan itse. Opetuksen on sisällettävä elementtejä jotka vaativat omaa ajattelua.

Kolmas perustava periaate on paikalleen seisahtumisen ja juurtumisen mahdottomuus. Makarenkohan siis sai ensin käsiinsä yhden rappeutuneen ja puolivalmiin siirtolan, valloitti tuon siirtolan asukkaiden kanssa vanhan kartanorakennuksen ja rakensi heidän kanssaan sinne toisen. Kun elämä alkaa asettua – on seisty paikallaan miltei kaksi vuotta – tuntee Makarenko itsensä levottomaksi. Hän pohtii siirtolan tulevaisuutta, elämänuria – yksityistä ja kollektiivista. Ja oivaltaa yhtäkkiä että kaiken ydin on pysähtymisessä: ”Kollektiivin elämässä ei saa sallia pysähtymistä.

Ilahduin lapsen tavoin: miten hurmaavaa! Mikä ihmeellinen, henkeä salpaava dialektiikka! Vapaa työkollektiivi ei voi seistä paikoillaan. … Vapaan ihmiskollektiivin olemassaolon muoto on – jatkuva liikunta eteenpäin, pysähtyminen on kuolema.” (Makarenko II, 205 – 206) Ja tästä sitten siirrytäänkin Kurjazin valloitukseen, ennen muuta siirtolalaisten tahdosta ja päätöksellä.

Tieto toki kasaantuu, osaaminen kasvaa. Mutta minulle on mahdotonta toistaa opetusta samana kerrasta toiseen, vuodesta toiseen. Vastenmielinen on ajatus siitä että kuittaisin tehdyn väitöskirjan tai laaditun luennon uudestaan ja uudestaan artikkeleina, papereina, luentoina. Itse asiassa vaikeinta on aina luennoida ja opettaa sitä minkä parhaiten osaan entuudestaan, puhua Walter Benjaminista tai kaupunkitutkimuksesta – koska minun on aina löydettävä siitä jotain uutta, jotain jota en vielä osaa tai ole oivaltanut. Myöskin koska koen että olen opiskelijoiden kanssa yhteisen tehtävän edessä, oppimassa jotain – että ainoa mahdollisuuteni opettaa ajattelemaan on näyttää miten itse ajattelen. Opettamisen ainoa pysyvä muoto on kohdata jatkuvasti uusia haasteita.

”Paljasjalkaiset isännät” on toki antanut muitakin oivalluksen aineksia ja välineitä. Kurjazin valloituksen opetuksia olen soveltanut menestyksellä. Kun muutos on edessä, ”asteittainen vaikuttaminen” on hölynpölyä, asteittain vaikuttavat aina huonoimmat vaihtoehdot jotka nielevät hämäräänsä hyvät aikeet. Hyökkäys on ainoa puolustus – avoin, tarkkaan suunniteltu ja näkyvästi toteutettu hyökkäys. Myös muutama Makarenkon oivaltava detalji on syöpynyt mieleeni – se, että valkoinen pöytäliina ylläpitää paremmin siisteyttä kuin vahakangas tai paljas pöytä; tai se miten Makarenko huomaa kadottaneensa kykynsä työskennellä hiljaisuudessa. Vasta näinä turhien komiteoiden, kokoontumisten ja kehittämispäivien aikoina olen minäkin taas alkanut kaivata omaa rauhaa – tosin edelleenkin nautin työskentelystä junassa tai lentokoneessa.

Pari muuta periaatteellista yksityiskohtaa – ensinnäkin se että teen mieluummin töitä harvemman tai kokemattomamman kollegan kanssa joka jakaa kanssani olennaisia periaatteita, kuin pusken vastavirtaan ihmisten kanssa joille minulla ei ole mitään sanottavaa. Toisekseen, myös minä olen oppinut sen että kaikille opiskelijoille minulla ei ole jotain annettavaa. Elämän polut tai henkilökemiat, näkemykset omasta projektista tai niiden puute saavat aina joskus aikaan sen että joku ei saa minun opetuksestani mitään itselleen. Kun panee itsensä peliin, asettaa näytteille sen miten ajattelee, tämä mahdollisuus on hyväksyttävä, vaikka mieluiten täydellinen olisikin.

En ole koskaan yrittänyt rakentaa Makarenkon pohjalta hyvän pedagogiikan käsikirjaa, enkä aio sitä nytkään tehdä. On ollut kiinnostavaa tajuta joitain yksityiskohtia pedagogisen ajattelunsa lähteistä. Mutta aion tulevaisuudessakin lukea uudelleen Paljasjalkaisia isäntiä nauttien puhtaasti tarinan draaman kaarista ja elävistä persoonallisuuksista. Ottaakseen tulta oivallukset vaativat kipinän ja happea, ei pelkkää kasaa kuivia puita.

Lähteet

Pia Euro & Taina Rajanti: Opetus teoksena – mitä on PoPeda? http://www.mustekala.info/node/37190

Anton Makarenko: Paljasjalkaiset isännät I – III. Suom Juhani Konkka. Kansankulttuuri Oy. Helsinki 1957.

Paolo Virno: Wit and Innovation http://eipcp.net/transversal/0207/virno/en